Minulla oli tänään taas terapia-aika. Käyn terapiassa kahden viikon välein juttelemassa elämästäni ja siitä, kuinka olen päätynyt tähän tilanteeseen. Olen siis kärsinyt vaikea-asteisesta masennuksesta ja paniikkihäiriöstä niin sanotusti virallisesti noin kuusi vuotta. Tosin tunnistan masennuksen ja ahdistuneisuuden oireita jo lapsuus- ja nuoruusajoilta.
Keskustelimme tänään terapeutin kanssa siitä, kuinka minullakin on oikeus vetää omat rajani ja olla persoonaltani sellainen kuin itse haluan. Olen aina ollut jees-tyttö, kiltti ja kaikkeen suostuvainen. En ole halunnut loukata toisia sanomalla ei tai pitämällä omasta mielipiteestäni kiinni. Kiltin tytön syndrooma on aiheuttanut sen, että se kuka minä oikeasti olen, on ollut itseltäni pitkään hukassa. Sosiaalisessa kanssakäymisessä olen pyrkinyt mukautumaan samankaltaiseksi kuin muut, en siis ole osannut olla oma itseni.
Vuosia jatkunut koulukiusaaminen aiheutti sen, että tarkkailen omaa käytöstäni jatkuvasti, varsinki jos olen sellaisessa tilanteessa, jossa muut henkilöt ovat vieraampia. Oikeastaan olen oma itseni vain perheeni ja mieheni sekä lähimpien lapsuudesta tuttujen ystävien seurassa. En olekaan aikuisiällä solminut yhtään merkittävää ystävyyssuhdetta.
Toisaalta masennukseeni liittyy myös piirteitä epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, siitä lisää täältä: http://www.kaypahoito.fi/web/kh/suositukset/naytaartikkeli/.../khp00074. Tunnistan oireista monia, tosin raja persoonallisuushäiriön ja trauman aiheuttaman tunne-elämän häiriön välillä on minun kohdallani epäselvä. Välillä kyllästyn kaiken maailman diagnooseihin ja ajattelen, että minä nyt vain olen tällainen vikakappale, jonka elämää ei ole tarkoitettukaan helpoksi.
Jollekin terveellä itsetunnolla varustetulle henkilölle ajatus oman persoonan häilyväisyydestä saattaa olla vieras, jopa mahdoton. Elämääni ovat niin pitkän aikaa määritelleet syyllisyys ja häpeä siitä kuka olen, niin fyysisesti kuin henkisestikin, että ole hukannut oman itseni. Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, että olemassa oloni perustuu yksinomaan siihen palautteeseen, jota saan muilta omaa persoonaani koskien. Tehtäväni tälle kesälle onkin opetella sanomaan ei, ilmaisemaan omat tunteeni ja tarpeeni ja sisäistää se tosiasia, että minä en ole vastuussa muiden tunteista. Näissä omissakin on tarpeeksi tekemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti